NUMERO 2/2016
Galleria Vittorio Emanuele II
Milanon kuuluisa Galleria on nimetty itsenäisen Italian valtion ensimmäisen kuninkaan, Vittorio Emanuele toisen mukaan. Tätä teräsrakenteisin lasikatoin katettua kauppojen, kahviloiden ja ravintoloiden katedraalia sanottiin milanolaisten olohuoneeksi (il salotto di Milano) jo lähes 150 vuotta sitten. Se avattiin yleisölle syyskuussa vuonna 1867 ja on siitä lähtien ollut myös Milanossa kävijöiden tutustumisen ja ihastelun kohteena. Se on lähes 200 metriä pitkä ja sen lasinen holvikatto ulottuu jopa 30 metrin korkeuteen.
Kahden risteävän käytävän ja korkea kupolin alla olevan keskusaukion yhdistämää kokonaisuutta on jouduttu luonnollisesti korjaamaan ja restauroimaan jo useita kertoja. Viimeisin restaurointi valmistui vuonna 2015. Siinä toteutetun huolellisen työn jäljet tuovat tämän nykyisten kauppakeskusten uljaan edeltäjän kaikkine yksityiskohtineen taas entistä paremmin nähtäväksi.
Vuonna 1859 Milano oli pieni kaupunki, joka oli juuri vapautunut itävaltalaisten joukkojen miehityksestä. Nykyinen Italian valtio oli vasta syntymässä, mutta Milanossa Italian yhdistymistä ajettiin innokkaasti. Milanon hallinnossa haluttiin varustautua kaupungin odotettavissa olevaan kasvuun ja vaurastumiseen. Tuomiokirkon, Duomon, edustalle oli saatava sen arvon mukainen aukio ja kaupungin pohjois- ja eteläosat oli yhdistettävä jollakin sopivalla, myös kaupungin ilmettä parantavalla tavalla.
Seuraavana vuonna asiasta päätettiin järjestää kaikille kaupunkilaisille avoin, vapaa ideakilpailu ja sitä seuraavana vuonna astetta vakavampi kilpailu. Jälkimmäiseen saattoivat osallistua vain 'arkkitehtuurin taiteen harjoittajat' ja siinä kilpailutyöhön piti kuulua 'suoralinjainen käytävä kaupallisiin tarkoituksiin, joko kattamattomana tai laseilla katettuna'. Kilpailuehdotuksista kaupungin hallintoa miellytti eniten Dante niminen suunnitelma, vaikka varsinaista ensimmäistä palkintoa ei jaettukaan. Ehdotuksen tekijä oli Bolognassa koulutuksensa saanut insinööri-arkkitehti Giuseppe Mengoni, joka työskenteli Lombardian ja Keski-Italian rautatieyhtiön palveluksessa. Vuonna 1863 hankkeesta käytiin kolmas ja viimeinen kilpailu kahden suunnittelijan välillä. Mengoni oli kilpailijoista toinen ja kilpailun voittaja, toinen oli milanolainen arkkitehti Giuseppe Pestagalli, joka oli Milanon taideakatemian professori (professore all'Accademia di Belle Arti di Brera).
Tässä vaiheessa hankkeesta oli kuitenkin innostuttu jo niin paljon, että mm. suunnitellun rakennuksen mittakaavaa haluttiin kasvattaa. Galleriaan lisättiin vielä kaksi lyhyempää käytävää, jolloin niiden risteyskohtaan saatiin aikaan keskusaukio, kerroksia lisättiin aiemmasta kahdesta neljään jne.. Kokonaisuudelle haluttiin lisää kaupunkimaisuutta ja monumentaalisuutta, suunnittelija teki työtä käskettyä ja sitten vasta suunnitelma lopullisesti hyväksyttiin. Samalla kuitenkin huomattiin, että rahoitusta oli saatava lisää, kaupungin hallinto alkoi etsiä sitä myös ulkomailta. Suunnittelija Mengonin ansiota kerrotaan olleen se, että rakennuttajaksi löydettiin englantilainen yritys, The City of Milan Improvements Company Limited.
Gallerian rakentaminen aloitettiin maaliskuussa 1875. Sille tulevan tontin alta oli jo purettu tiheästi asuttuja vanhoja kortteleita ja kokonainen verkosto pieniä katuja ja kujia, suuri joukko ihmisiä oli menettänyt kotinsa. Kuningas Vittorio Emanuele toiselle seurueineen oli rakennettu suuri ja koristeellinen aitiorakennus ja muille kutsuvieraille katsomot, joista he saattoivat seurata peruskiven muurausta. Milanon museossa on Domenico Indunon maalaama öljyvärityö tilaisuudesta, jota maaliskuinen kova sade synkensi.
Varsinaisesta työmaasta kerrotaan tulleen kuin vauhdikasta teatteria, jossa rakennustyöläisten, puuseppien, muurareiden, valkaisijoiden, koneenkäyttäjien, raudoittajien, lasittajien ja muiden työntekijöiden sekä työnjohtajien, insinöörien, arkkitehtien ja yrittäjien joukko oli päivittäin noin 1000 hengen suuruinen. Esimerkiksi korkeiden kattorakenteiden syntymistä oli ikuistamassa myös joukko valokuvaajia. Kattoja varten oli tilattu valmiiksi tehtyjä rauta- ja takorautaisia osia ranskalaiselta Henri Joret yritykseltä ja myös lasiosia oli valmiina. Kupoliin olivat puusepät rakentaneet etukäteen puisen kehikon. Keskusaukiolla asennuksia suoritettiin myös ympyränmuotoisilla raiteilla kulkevilta, useaan tasoon rakennetuilta alustoilta. Ratkaisu oli lähes sama kuin viimeisessä restaurointityössä käytetty liikkuvien alustojen järjestelmä.
Työt etenivät siinä määrin ripeästi, että kesällä 1867 areenalle pääsivät jo seinille tilattujen stukkojen asentajat ja marmorimosaiikeista koostuvan lattian tekijät. Neljä taideakatemia Breran mestaria ryhtyi toteuttamaan gallerian sisäseinille tulevia puolipyöreitä maalauksia. 'Maailman maanosat' maalauksiin kuvattiin Afrikkaa, Amerikkaa, Aasiaa ja Eurooppa ja 'Ihmisen toimet' allegoriassa maanviljelystä, taidetta, teollisuutta ja tiedettä. Ja seinille päästiin sijoittamaan kipsiveistoksia kahdestakymmenestä neljästä, Milanon kehitykseen eri vuosisatojen aikana vaikuttaneesta merkkihenkilöstä.
Vajaassa kahdessa vuodessa oli saatu rakennettua yksi aikansa merkkirakennuksista koko Euroopassa. Sen rakentamiseen laskettiin kuluneen yhteensä 700 000 työpäivää. Se päätettiin avata yleisölle syyskuun puolivälissä 1867, vaikka varsinainen pääsisäänkäynti Duomon aukiolta vielä puuttuikin. Avajaisjuhlallisuudet olivat suuren saavutuksen mukaiset, säihkyvät ja tarkasti suunnitellut. Kuningas Vittorio Emanuele toinen ilmaisi suuren tyytyväisyytensä 'italialaisen taiteen ja ulkomaalaisen pääoman liitolle, joka on suureksi hyödyksi myös työtätekevälle luokalle'. Kuninkaalle esiteltiin myös rakennustyön jatkosuunnitelmat, mm. Duomon aukiolta galleriaan johtava sisäänkäynti vanhoja riemukaaria muistuttavine kaarineen. Niihin piti ryhdyttämän pikimmiten.
Kuninkaalle ei ehkä vielä oltu kerrottu englantilaisen rakennuttajan rahoitusvaikeuksista. Eikä kukaan muukaan vielä tiennyt, että työt keskeytyisivät rakennuttajan konkurssin ja rahoitus- sekä muiden vaikeuksien takia ja että kestäisi vielä kymmenen vuotta ennen kuin gallerialla olisi siltä vielä puuttuva sisäänkäynti.
Lopulta kaikki alkoi olla valmista. Arkkitehti Mengoni oli viimeisessä vaiheessa ryhtynyt myös yrittäjäksi, joka oli solminut sopimuksen kaupungin kanssa ja sopimus oli umpeutumassa vuoden 1877 lopussa. Joulukuun lopussa Mengoni halusi kuitenkin vielä itse tarkistaa jonkin yksityiskohdan. Hän kiipesi ylös telineille, mutta putosi sieltä jostakin syystä. Hän menetti henkensä, mutta hänen nimensä jäi historiaan, yhdistettynä milanolaiseen merkkirakennukseen, joka yhä vielä täyttää alkuperäistä tehtäväänsä. Ja joka on toiminut edeltäjänä ja innoittajana myös monen muun kaupunkirakennuksen synnylle.
